"Äiti, kuka on tuo nainen sinun ja isän hääkuvassa?" --Kysyy 4-vuotias tyttäreni, kun olemme käymässä nukkumaan. Tunnen kummallisen ja epämukavan olotilan kohoavan jostain syvyyksistä ja sivuuttavan kaikki muut ajatukset päästä. Vain ontto "mitä ihmettä?" kaikuu hiljaisuudessa. Irroitan käteni yövalon katkaisimelta ja jään tuijottamaan suu avoinna, kun silmät hohtavina pieni suloinen lapseni odottaa vastausta. "Äiti?" --Hän kysyy uudelleen hennolla äänellään.
"Voi kulta.." --Ajattelen, mutten saa edelleen ammollaan olevaa suutani puhumaan. Mistä kummasta hän oikein puhuu? Tai tottahan tiedän, mutta kuinka ihmeessä.. Tuo nainen, jonka tyttäreni väittää jostain syystä näkevänsä kuvassa.. Ei ole vaivannut elämääni vuosiin. Kaikki on mennyt niinkuin odotettavissa olikin, menimme naimisiin meren rannalla mieheni kanssa, uimme hääyönä kuutamon valossa ja vain hetken päästä olinkin jo raskaana, viimeisillä odotusviikoilla saimme asunnon rauhalliselta paikalta tältä syrjäkylältä, jossa asuu enimmäkseen vanhuksia. Ja nyt, pitkien unohduksen vuosien jälkeen, tuo salaperäinen nainen tunkeutuu elämääni.
Tartun tyttöä käsistä ja valmistaudun kertomaan hänelle jotain, joka mahdollisesti saisi aikuiset näyttämään hänen silmissään entistä hullummilta. Kummallisen hiljaisuuden jälkeen saan viimein huokaistuksi, ja suuni puhevalmiiksi. Silmät kirkkaina, kauniit vaaleat hiukset selkää pitkien valuen, tyttäreni on kuin satujen keijukainen, jonka kanssa kaikki kylän lapset tahtovat tanssia ja pelata. Nyt hänen kasvoissaan näkyy kuitenkin omituisia vakavuuden ja ymmärryksen merkkejä, aivan kuin olisimme pienen hetken täysin samalla taajuudella. Säpsähdän, ja alan puhua--
Tuo nainen, joka seisoo häilyvänä mieheni ja minun välissä, ei suinkaan ole valovirhe filmillä, vaan aivan oikea olento. Koska kukaan muu ei ole milloinkaan nähnyt häntä, en enää osannut odottaa, että joutuisin kohtaamaan hänet uudelleen. Nyt huomaan, että kykyni on siirtynyt, tai siirtymässä myös lapseeni, tuohon täydellisen viattomaan luomukseen, jota maailma ei ole vielä ehtinyt runnoa. Huomaan kipeän kouristuksen vatsassa, sekä kylmät sormenpäät niskassa-- ja sillä hetkellä tiedän, ettei tämäkään ihminen tulisi pääsemään helpolla.
Se valovirhe, jonka olen nähnyt ja tuntenut elämäni aikana tuhansia ja taas tuhansia kertoja, on enemmänkin unta, kuin todellisuutta, sillä sinä aikana kun olemme molemmat samassa tilassa, aika tuntuu pysähtyvän. Tuolle salaperäiselle ajan ja hetken seisauttajalle on nimikin, jota kutsutaan Menneisyyden varjoksi. Kauan sitten, kun ensimmäiset kurjat sivut elämässä alkoivat kääntyillä esiin, tuo hahmo iskostui osaksi elämääni. Hän seurasi ja vainosi, jahtasi ja lohdutti, pelotteli sekä pelasti, antoi sekä otti. Hän oli ikäänkuin suojelusenkeli ja omatunto, mutta samalla riivaaja ja painajainen. Pohjimmaista totuutta on hänestä vaikea sanoa, hänen luontonsa on kovin arvaamaton ja yllätyksekäs. Hyvää ja pahaa on meissä kaikissa-- kuten myös hänessä.
Emme ole olleet mieheni kanssa kovinkaan onnellisia, avioliitto rakentui hyvin nopeasti pelkäksi kulissiksi ja (kamalaa sanoa), tyttäremmekin tuli ikäänkuin vahingossa, ei parhaaseen mahdolliseen saumaan. Isänä mieheni ei ole kovinkaan hääppöinen, hän on kaikki päivät töissä (jopa jouluaattona), tai silloin harvoin kun ei ole, niin hän pelaa tai on kantabaarissaan "poikien" kanssa. Nuo selitykset eivät ole menneet läpi enää vuosiin, mutta olen kyllästynyt riitelemään, ja hyväksyn osani rikkaan miehen kotivaimona. Ainoa asia, joka elämässä on tällä hetkellä aitoa, on tämä äiti-tytär -suhde sekä laskut. Tyttö on minulle kaikki kaikessa, enkä voisi millään tehdä hänelle pahaa.
Palaan taas todellisuuteen, sievään ja hyväntuoksuiseen tyttöjen huoneeseen, jossa seinät ovat hennoista hennointa pinkkiä, ja huomaan tyttären nukahtaneen. Hän hengittää hitaasti ja rauhallisesti, näyttäen levollisemmalta kuin keväinen veden pinta tyynellä säällä. Irroitan otteeni hänen kädestään, lasken hänet hellästi tyynylleen ja peittelen huolella. Juuri kun olen kumartumassa antamaan hyvänyönsuukkoa otsalle, tunnen ajan pysähtyvän ja kaiken sumenevan..
Pikkuhiljaa lasten huone jää kauas taakse, yö vaihtuu päiväksi ja päivä taas yöksi. Mikään ei ole muuttunut, vain sielut vaihtuvat ruumiissa.
Kommentit