Enää en löydä elämästäni sitä tiettyä mielekkyyttä
joka oli ennen
kanssani heti herättyä, ja illalla viimeisenä
 
Nyt tuntuu kuin peto sisälläni
raapisi itseään nahan läpi ulos
ulos vapauteen
 
Katselen silmillä maailmaa
silmillä, jotka eivät ole omani
 
Huuleni liikkuvat puheen tahtiin
joka ei tule sydämestä
vaan jostakin paljon syvemmältä
pimeydestä
 
Ihoni tuntuu vieraalta
sen kosketus ei tunnu sielussa asti
olen kuin henki väärässä ruumiissa
ja kun tarkemmin tutkin
niin ehkä meitä on kaksi
 
Syvä yksinäisyys, ahdistus ja pelko
nakertavat tunneleita minuuteeni
syövät kauniita ajatuksia ja vaihtavat muistoja
kohta sielläkään ei ole enää mitään
 
Elämä jatkuu
niin kaunis ja tuskainen
aina salaa odottavalla kannalla
vaikka aina yhtä turhaan
 
Yksinäisyys on elämäni
kurjuus kohtaloni
jokainen valitsee sen oman tien
jota kulkea
 
Suljen silmäni ja mieleni
hyppään
jätän pois kaiken maallisen
tulen paremmaksi ihmiseksi
 
Niin kauniiksi ja ehyeksi
joka osaa rakastaa
eikä kahleitansa pelkää
vaan pitää ne osana itseään
 
Ei elämä ole elokuvaa
ei tule onnellisia loppuja
päivästä päivään samaa kujanjuoksua
karkuun omaa itseään