keskiviikko, 12. syyskuu 2012

Kasvihuoneilmiö

Enää en löydä elämästäni sitä tiettyä mielekkyyttä
joka oli ennen
kanssani heti herättyä, ja illalla viimeisenä
 
Nyt tuntuu kuin peto sisälläni
raapisi itseään nahan läpi ulos
ulos vapauteen
 
Katselen silmillä maailmaa
silmillä, jotka eivät ole omani
 
Huuleni liikkuvat puheen tahtiin
joka ei tule sydämestä
vaan jostakin paljon syvemmältä
pimeydestä
 
Ihoni tuntuu vieraalta
sen kosketus ei tunnu sielussa asti
olen kuin henki väärässä ruumiissa
ja kun tarkemmin tutkin
niin ehkä meitä on kaksi
 
Syvä yksinäisyys, ahdistus ja pelko
nakertavat tunneleita minuuteeni
syövät kauniita ajatuksia ja vaihtavat muistoja
kohta sielläkään ei ole enää mitään
 
Elämä jatkuu
niin kaunis ja tuskainen
aina salaa odottavalla kannalla
vaikka aina yhtä turhaan
 
Yksinäisyys on elämäni
kurjuus kohtaloni
jokainen valitsee sen oman tien
jota kulkea
 
Suljen silmäni ja mieleni
hyppään
jätän pois kaiken maallisen
tulen paremmaksi ihmiseksi
 
Niin kauniiksi ja ehyeksi
joka osaa rakastaa
eikä kahleitansa pelkää
vaan pitää ne osana itseään
 
Ei elämä ole elokuvaa
ei tule onnellisia loppuja
päivästä päivään samaa kujanjuoksua
karkuun omaa itseään

tiistai, 17. marraskuu 2009

Mielenmyrkytystä

..On kaunista kun tulee kevät, ilma tuoksuu ja taivas muuttaa hehkuaan. Kesän saapuessa tuntee kaiken hetkellisyyden. Syksy on lumoava, sen loisto hiipuu hitaasti, värit kuolevat, linnut muuttavat. Joka syksy kyynel kastelee tummuvaa viljaa. Talven ensilumi, valkoinen, puhdas, ja aivan liian hauras pysyäkseen maassa ensimmäisenä iltana. Aamuun mennessä se on poissa. Jäljellä ovat likaiset lehdet ja paljaat rungot. Pihakoivu seisoo yksinäisempänä kuin koskaan.
 
Tiellä nilkuttava mummo yskii, se ei katso kohti, vaan tuijottaa askeliaan. Pysähtyy, huojuu, ja kaivaa kostean paperin taskustaan, niistää, ja taittelee paperin takaisin. Paha olo kurkussa tiivistyy.
Naapurin pihassa on hiljaista. Valot eivät kajasta ikkunaan, koira ei hauku. Pihatiellä ei ole liikuttu aikoihin. Harava nojaa harmaana pensaaseen, ruohonleikkuri on peitetty muovisangolla. Läheisestä metsänreunasta leijuu usvaa. Lintu jossain kaukana. Auton äänet vaimenneet.
 
Risahdus.
Maa alla on kosteaa. Kynsien alla se tuntuu iljettävältä, kylmältä.
 
Sataa.
En taida mennä minnekään.

tiistai, 17. marraskuu 2009

Jossakin

Metsän keskellä, ei kovin kaukana, muttei lähelläkään, murjottaa vanha talo. Se on seissyt siellä jo kauan, se on nähnyt kuinka ihmiset ovat tulleet ja menneet, se on kuullut lasten naurun, itkun. Se on ollut paikalla kun vanha mies tarttui vaimonsa käteen, se on ollut paikalla kun omistaja ripusti itsensä erääseen ullakon tukipilareista. Nyt sillä on vain yksinäinen kuu ja tyhjyyttä ammottava taivas. Pakkanen kirjailee kuvioita sen hilseilevään puukylkeen.
 
Kun näin sen ensimmäisen kerran, pelkäsin sitä. Olin varma, että siellä on jotain pahaa. Se veti minua luokseen. Sillä oli suuret ja jylhät ikkunat mustine verhoineen, suuret puut sen ympärillä näyttivät ahnailta, varoittavilta. En ymmärtänyt, joten menin lähemmäs. Tuntui kuin se olisi huojunut, sen luona ilma oli viileämpää kuin siellä, missä hetki sitten olin seissyt. En ole varma, mitä kuulin, vai kuulinko mitään, mutta jotain se oli. Jotain muinaista. Talo oli elossa. Se puhui omaa hiljaista kieltään, se katseli minua silmillä joihin en ollut ennen katsonut. Se avasi ovensa, astuin sisään pimeyteen.
 
Ulkona päivä oli ollut kirkas, aurinko lämmitti vaaleaa ihoa, tuuli pyöritti hameenhelmaa, silloin tällöin melkein nostaen sen korviin. Sisällä talossa en voinut mennä takuuseen oliko yö, vai päivä. Maisema, joka avautui ikkunoista, ei ollut se sama josta tulin. Omenapuut olivat kukassa, puutarha oli täynnä väkeä. Voisin luulla, että siellä vietettiin syntymäpäiviä. Pienokaiset leikkivät hieman kauempana, vanhempi väki istui mukavasti keinussa ja nurmella, nauttien jotain, luultavasti kahvia.
 
Talo narisi. Sen lattioilla ei ollu aavistustakaan pölyä, huonekalut oli peitetty valkoisiin lakanoihin. Seinät olivat tummaa puuta ja kultaa. Joka nurkassa kyyhötti patsas. Ne oli suunnattu kohti minua, niiden rautaiset ilmeet seurasivat jokaista askeltani. Talo narisi, huokaili taukoamatta. En enää pelännyt, vaikka kaikki oli niin outoa, satumaista. Näin edessäni portaat ja läksin nousemaan niitä ylös.
 
Portaat olivat jykevät, joita päällysti kaunis, punainen matto. Askelet narskuen saavuin yläkertaan. Portaiden päästä avautui loputon käytävä, jonka toisessa päässä hohti kirkasta valoa, toista päätä en pystynyt näkemään. Siellä oli vain mustaa. Yhtäkkiä huomasin että takanani olevat portaat olivat kadonneet, en ollut enää yläkerrassa. Tai jos olin, alakerta oli kadonnut olemattomiin.
 
Siinä käytävässä ei ollut enää mitään ystävällistä. Se kirkui, heitteli herjoja. Varpaita kylmäsi, vaikka piti olla kesä. Missään ei ollut ikkunaa, ainut valo, mikä piti minut tajuissani, oli se, joka kajasti toisesta päästä, jostain äärettömyyksistä. Hetken aikaa vain seisoin ja kuuntelin. En muista enää, miksi kävelin kohti jäätävää pimeyttä, kohti korviahuumaavaa vaikerrusta. Niin kuitenkin tein, ja tänään tiedän, etten olisi voinut valita toisin. Talo valitsi puolestani, se halusi jonkun, joka muistuttaisi sitä kaikesta siitä, mitä se on joskus ollut. Se valitsi minut, koska olin yksin. Se valitsi minut, koska uskoin, että jokaiselle on joku.
 
Tänään en ajattele sitä maailmaa josta tulin, en lapsuuttani, enkä sen enempää sitä, missä nyt tarkalleen olen. Tiedän varmaksi vain, että astuin eräästä ovesta, joka avasi minulle mahdollisuuden olla onnellinen. Se ovi ei enää koskaan avaudu. Eikä sen tarvitsekaan, sillä me molemmat tiedämme, että näin kuuluu olla. Täällä jossain. Ikuisesti.

tiistai, 17. marraskuu 2009

Epätoivo

Nainen istui huoneessaan suuren peilin ääressä. Hän laittoi hiuksiaan, mummultaan peritty hopeinen kampa kädessään. Hän huokasi, kosketti kalpeita kasvojaan. Hänen huulillaan ei juuri näkynyt punan pilkahdusta, hänen silmiensä upea loisto oli haalennut, ne eivät olleet nuoren naisen silmät. Nainen otti pöydältään puuterirasian, huiski sitä voimakkaasti kasvoilleen ja kaulalleen, myös käsille. "Hienot naiset eivät koskaan punoita", oli äitinsä sanonut kun tämä oli vielä pieni tyttö. "Miehet eivät pidä porsaista", hän ajatteli, ja suihkutti kaulalleen voimakasta tuoksua. Hajuvesipullo oli kaunis. Se oli kauttaaltaan mustaa samettia, ja sen kyljessä kimalsi muutama tumma höyhen. "Lahja", hän muisteli, muttei saanut päähänsä keneltä se oli. Hän suuntasi katseensa ovelle, joka vei alakertaan. Sitten hän painoi leukansa rintaan, hengitti syvään, ja nousi.
 
Oven kahva oli ruostunut, materiaali oli ollut halvinta mahdollista, mitä siihen aikaan sai, kun taloa rakennettiin. Kaikessa oli pitänyt säästää. Nainen ei sulkenut ovea perässään, hän ei halunnut peittää näkymää huoneeseensa. Hän laskeutui portaat selkä suorana, kasvot jähmettyneinä. Vasemmalla oli keittiö. Tyhjää. Muutaman askelen päässä avautui suuri olohuone, jossa naisen perhe oli viettänyt mukavaa aikaa yhdessä. Usein he pelasivat, joivat. Vaikka rahaa ei ollut liioin ruokaan, viinaan sitä kyllä oli, ihan riittämiin. Häntä puistatti. Olohuoneen perällä oli suuri kivinen takka, jonka reunalle oli aseteltu siistiin riviin vanhoja valokuvia, takan yllä roikkui riistaeläinten päitä. Takassa loimusi enää vain hiiliä, naisella oli ollut muutakin tekemistä kuin vahtia tulta. Nainen tuhahti, ja suuntasi kylpyhuoneeseen.
 
Kylmä vesi tuntui ihanalta käsissä. Hän tarttui hyllyllä olevaan vihreään saippuaan, ja liotti sitä käsiinsä runsaasti. Vaahto tuoksui makealle. Hän katsoi taas peiliin. Peili oli pahasti rikkoutunut, vain muutama sirpale oli jäljellä. Nainen tunsi kuinka silmiä kirvelsi, ne punoittivat jo valmiiksi. Hän ei kuitenkaan tohtinut hieroa niitä, puuterointi voisi kärsiä. Olohuoneesta kuului laimeaa lepatusta, ovi oli jäänyt auki.
 
Nainen katsoi ovesta, oli alkanut sataa. Maisema oli harmaa ja masentava. "Tyypillinen lokakuinen torstai", hän ajatteli, ja sulki maiseman ulos. Hetken kaikki seisoi paikallaan. Nainen ei oikeastaan ajatellut mitään, hän vain hengitti, raskaasti. Ilma hänen keuhkoissaan rohisi, ja välillä hänet valtasi suunnaton yskänpuuska. Muutama punainen pisara lennähti valkoiselle mekolle.
 
Nainen palasi takaisin huoneeseensa, otti vaatekomerosta parhaimman leninkinsä, ja puki sen ylleen. Hän letitti vaaleat hiuksensa yhdelle paksulle palmikolle, kaatoi lasillisen viskiä, joi sen kolmella kulauksella, ja lysähti sängylle. Maailma pyöri. Hän kurkotti selkänsä taakse, etsi tyynyn alta käsiinsä pienen purkin, vilkaisi viimeisen kerran peiliin, ja vierelleen, jossa hänen rakastettunsa makasi. Oli maannut jo kauan. Nainen kaatoi purkin sisällön suuhunsa, sulki silmät, ja nielaisi. Ei mennyt kauaa, kun menneisyys laukkasi auringonlaskuun ja tulevaisuus pakeni rankkasateen edellä.

tiistai, 17. marraskuu 2009

Voittamaton

Taas se tapahtui. Liian äkkiä, aivan varoittamatta. Keskellä kauneinta kevättä, Sinä saavuit. Levitit mustat siipesi ylleni, peitit lämpimät auringonsäteet taaksesi. Viivyit hetken, ja lähdit taas. Jätit jälkeesi kuristavan tuskan kurkkuuni, samean verhon kasvoilleni ja sydänraukan kuihtumaan rintaani. Miksi vainoat minua kuin yö päivää, kuin takatalvi vienointa kevään alkua? Etkö tiedä voimieni vähyyttä, sieluni hajanaisuutta? Kyllä, tiedäthän Sinä. Siksi saavutkin aina kun osaan Sinua vähiten odottaa.
 
En tiedä enää mihin suuntaan lähteä, sillä Sinä seuraat minua. Olet voittamaton, niin vahva, että kuolemakin kalpenee rinnallasi. Annat kaiken kukoistaa hetkisen, luot maailman jossa millään muulla ei ole väliä.. ei millään muulla, paitsi Sinulla. Kuka Sinut loi, ja kenelle hän Sinut tarkoitti? Miksi piinaat viattomia, annat heidän tuntea itsensä hetken tärkeiksi ja tuhoat taas kaiken? Lauluissa kerrotaan kuinka kaunis olet, kuinka hento ja suloinen.. mutta minä tunnen Sinut.
 
Yhden sydämen murskattuasi lähdet etsimään toista. Riepottelet vaatimattomia sieluja, piiskaat niistä ulos viimeisenkin toivon, heität tyhjät kuoret pimeyteen. Punot salakavalia juoniasi, myrkytät ihmisten mieliä ja juotat heille katkeria litkujasi. Kaikki jotka kumartavat jalkojasi myös tietävät, ettet ole enää sama kuin olit ennen. Sinusta tuli kova, tahdoit kaiken ja saitkin.. melkein.

Maailma tanssii ympärilläsi viimeistä tanssiaan, rytmi yhä kiihtyen. Naurat ja juhlit, sillä tiedäthän pian olevasi Kaikkivaltias. Sinusta kaikki alkaa, ja Sinuun kaikki tulee myös päättymään.
 
Nimesi on Rakkaus.
  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Eräänä päivänä sanavalmis naisenalku heräsi huomaamaan, kuinka miellyttävältä näppäimistö tuntuukaan kohmeisten sormien alla. Sille tiellä jääneenä, hän haluaa nyt saattaa hieman erilaisen maailmankuvansa muiden kanssakäyskentelijöiden ulottuville. - - Blogissa tullaan näkemään kertomuksia elävästä elämästä, niin eletystä kuin vielä tulevastakin, autoista ja autoilusta sekä ihmisenä olemisesta. Maailmanmenoa on mukava sivusta seurata, vaikka niskat pään jatkuvasta pyörittelystä alkavat olla parhaat päivänsä nähneinä.

  • Tagipilvi