Metsän keskellä, ei kovin kaukana, muttei lähelläkään, murjottaa vanha talo. Se on seissyt siellä jo kauan, se on nähnyt kuinka ihmiset ovat tulleet ja menneet, se on kuullut lasten naurun, itkun. Se on ollut paikalla kun vanha mies tarttui vaimonsa käteen, se on ollut paikalla kun omistaja ripusti itsensä erääseen ullakon tukipilareista. Nyt sillä on vain yksinäinen kuu ja tyhjyyttä ammottava taivas. Pakkanen kirjailee kuvioita sen hilseilevään puukylkeen.
Kun näin sen ensimmäisen kerran, pelkäsin sitä. Olin varma, että siellä on jotain pahaa. Se veti minua luokseen. Sillä oli suuret ja jylhät ikkunat mustine verhoineen, suuret puut sen ympärillä näyttivät ahnailta, varoittavilta. En ymmärtänyt, joten menin lähemmäs. Tuntui kuin se olisi huojunut, sen luona ilma oli viileämpää kuin siellä, missä hetki sitten olin seissyt. En ole varma, mitä kuulin, vai kuulinko mitään, mutta jotain se oli. Jotain muinaista. Talo oli elossa. Se puhui omaa hiljaista kieltään, se katseli minua silmillä joihin en ollut ennen katsonut. Se avasi ovensa, astuin sisään pimeyteen.
Ulkona päivä oli ollut kirkas, aurinko lämmitti vaaleaa ihoa, tuuli pyöritti hameenhelmaa, silloin tällöin melkein nostaen sen korviin. Sisällä talossa en voinut mennä takuuseen oliko yö, vai päivä. Maisema, joka avautui ikkunoista, ei ollut se sama josta tulin. Omenapuut olivat kukassa, puutarha oli täynnä väkeä. Voisin luulla, että siellä vietettiin syntymäpäiviä. Pienokaiset leikkivät hieman kauempana, vanhempi väki istui mukavasti keinussa ja nurmella, nauttien jotain, luultavasti kahvia.
Talo narisi. Sen lattioilla ei ollu aavistustakaan pölyä, huonekalut oli peitetty valkoisiin lakanoihin. Seinät olivat tummaa puuta ja kultaa. Joka nurkassa kyyhötti patsas. Ne oli suunnattu kohti minua, niiden rautaiset ilmeet seurasivat jokaista askeltani. Talo narisi, huokaili taukoamatta. En enää pelännyt, vaikka kaikki oli niin outoa, satumaista. Näin edessäni portaat ja läksin nousemaan niitä ylös.
Portaat olivat jykevät, joita päällysti kaunis, punainen matto. Askelet narskuen saavuin yläkertaan. Portaiden päästä avautui loputon käytävä, jonka toisessa päässä hohti kirkasta valoa, toista päätä en pystynyt näkemään. Siellä oli vain mustaa. Yhtäkkiä huomasin että takanani olevat portaat olivat kadonneet, en ollut enää yläkerrassa. Tai jos olin, alakerta oli kadonnut olemattomiin.
Siinä käytävässä ei ollut enää mitään ystävällistä. Se kirkui, heitteli herjoja. Varpaita kylmäsi, vaikka piti olla kesä. Missään ei ollut ikkunaa, ainut valo, mikä piti minut tajuissani, oli se, joka kajasti toisesta päästä, jostain äärettömyyksistä. Hetken aikaa vain seisoin ja kuuntelin. En muista enää, miksi kävelin kohti jäätävää pimeyttä, kohti korviahuumaavaa vaikerrusta. Niin kuitenkin tein, ja tänään tiedän, etten olisi voinut valita toisin. Talo valitsi puolestani, se halusi jonkun, joka muistuttaisi sitä kaikesta siitä, mitä se on joskus ollut. Se valitsi minut, koska olin yksin. Se valitsi minut, koska uskoin, että jokaiselle on joku.
Tänään en ajattele sitä maailmaa josta tulin, en lapsuuttani, enkä sen enempää sitä, missä nyt tarkalleen olen. Tiedän varmaksi vain, että astuin eräästä ovesta, joka avasi minulle mahdollisuuden olla onnellinen. Se ovi ei enää koskaan avaudu. Eikä sen tarvitsekaan, sillä me molemmat tiedämme, että näin kuuluu olla. Täällä jossain. Ikuisesti.
