"..loppu tulee sopivan vitutuksen vallitessa"

 

Tömähdys. Auto heittelehtii, mutta palaa pian kaistalleen. Vauhti hidastuu, silmät tuijottavat jäätyneinä tyhjyyteen. Kylmät hikipisarat vyöryvät otsalle. Puristan täriseviä käsiäni ratissa, pidän jähmettyneitä jalkojani edelleen polkimilla, enkä edes huomaa kuinka tyhmältä kuulostaa painaa kaasua vaikka ollaan jo pysähdyksissä. Eipä ole parkkeeraamisessakaan kehumista, lommoinen auto poikittain pientareella, menosuunta jyrkästi lepikkoon.

 

Ajattelen ajattelevani, enkä silti ajattele mitään. Kaikki on niin hiljaista ja pysähtynyttä. Ohitse lipuvat autot tuntuvat hiljentävän, en tosin ole aivan varma. Hetken, tai nimeltämainitsemattoman ajan kuluttua otteeni herpoaa ratista, ja jalat löytävät tiensä pois polkimilta. Jähmettynyt katse lipuu hiljaa taustalla häilyvään kuvajaiseen, joka heijastuu peileistä. Ihmisiä, valoja, ääniä. Autoja seisoo tien laidoilla, molemminpuolin, osa ajaa ohi kovempaa, osa hiljentää, melkein pysähtyy ja lähtee pois. Vain minä, yksin autossani, seuraan tapahtumaa syrjästä, jota kukaan ei ole vielä huomannut. Tai ehkä sittenkin, joku tai jotkut tuntuisivat viittovan tännepäin. Äänet lähenevät, ne voimistuvat.

 

En tunne mitään, tai tunnen tuntemattomuuden. Päässä jyskyttävä ääni ei anna rauhaa, vapina jatkuu vaikken hahmota koko tilannetta. Huudot ja vaikerrukset pään sisällä saavat aikaan lieviä yökkimisreaktioita, yritän heikosti pinnistellä vatsahappojeni tuhlaamista. Turhaan.

Vaaleankuplivainen seos valuu veltoista suupielistä rinnuksille ja suoraan syliin. Kädet ovat kuin vahaa, yhtä tottelemattomat kuin samentuneet silmämunat, jotka kuvittelevat katsovansa ties minne. Ruumiini tuntuu kuolleen, tai ennemminkin, joutuneen oikosulkuun.

 

Pian huomaan seuraavani koko tilannetta aivan jostain muualta, jonkun toisen silmien kautta. Tunnistan vaalean auton omakseni, tien jolla ihmiset parveilevat ja hahmon, joka nojaa rentoutuneena autoni etupenkillä kuljettajan puolella. Huomaan olevani utuisessa ja rauhallisessa tilassa, en osaa muotoilla tilannetta vastaamaan suomenkielisiä sanoja. Olotilaa ei voi moittia. Ei murhetta, kipua, kiirettä. Olo on kuin seuraisi näytelmää aitiopaikalta, vain tarjoilu puuttuu.

 

Katson kuinka ihmiset kiertävät autoani ympäri, keskustelevat, kauhistelevat ja soittelevat jonnekin. Pian huomaan katseeni siirtyvän hieman taaemmas, suuntaan josta tulin. Tien oikeassa reunassa makaa pieni hahmo. Ei niinkään pieni, mutta pieneltä ja yksinäiseltä se näyttää ihmismassaan verrattuna. Seuraavaksi näen pyörän, joka on mutkalle vääntyneenä kieppunut ojaan, vähän matkan päähän asvaltilla makaavasta ihmisestä. Seuraavaksi silmiini osuu jotain punaista ja iljettävää. Verta. Se on lämmintä ja virtaavaista, ja nähtävästi peräisin tiellä lepäävästä henkilöstä. Pikkuhiljaa mieleeni tulvii karmivia tuntemuksia, olenko minä aiheuttanut tämän kaiken? Kuinka on mahdollista etten huomannut tuota henkilöä ajaessani?

 

Kaikki alkaa pikkuhiljaa selvetä, ja maallinen tunto palailla ruumiiseeni. Pian näen käteni taas tiukassa otteessa ratin ympärillä, jalat hapuilemassa polkimia ja erinäisiä ihmiskasvoja tuijottamasta minua ikkunoista. Yhtäkkiä olenkin täysin tajuissani ja ymmärrän tilanteen. Käännän virta-avaimesta, polkaisen runsaasti kaasua karistaen säikähtäneet ihmiset ympäriltä ja ajaen kohti sinisenä välkkyviä valoja. Ambulansseja, poliiseja. Taustapeili kertoo kuinka ihmiset jäivät hölmöinä tuijottamaan suuntaani, viittoen kiihkeästi pelastusautoille tilanteesta. En ehdi seuraamaan tilannetta sen tarkemmin, joten annan mennä niin lujaa kuin lähtee.

 

Tutut maisemat jäävät kauas taakse, ympärillä olevat tapahtumat ovat vain harmaata huntua, kun tietoisesti etenen kohti tuntematonta seutua. Ote ajamiseen alkaa normalisoitua, ja hämärä sekavuus kadota silmistä. Mitä oikein tapahtui, vai tapahtuiko mitään? Oliko kaikki vain sairasta mielikuvitusta, loputtoman väsymyksen aikaansaamaa harhaa?