Huoneessa on hämärää, vaikka kattovalosta ei ole palanut yhtään lamppua. Kuivahtaneet ja kirvelevät silmät tuijottavat näyttöä. Pientä tekstiä valuu alhaalta ylöspäin verkkaiseen tahtiin. Masentunut kellotaulu seinällä näyttää vähän yli kahdeksaa illalla. Ulkona on vain hieman hämärämpää ja kylmempää kuin sisällä huoneessa.
 
Surkea hahmo tuijottaa kohmeisia sormiaan jotka vaeltavat näppäimistöllä kuin huumatut muurahaiset lautasella. Hahmo vetää pitkiä mustia hihojaan kättensä suojaksi, ne ovat rumat. Ainakin se on sitä mieltä.
 
Istuvan Nimettömän hiukset on nidottu kiinni, se ei pahemmin välitä inhottavista, tunkeilevista ja haisevista karvoista kasvoillaan. Kasvoissa ei juuri ole mainitsemista, ja se yrittääkin parhaansa mukaan peittää ne.
 
Nimetön ei osaa muotoilla tuntemuksiaan sanoiksi, eikä se oikeastaan sitä tavoittelekaan. Sen kuoren alla jylläävät tunteet ovat liian väkeviä päästettäviksi muiden korviin, se on kyllästynyt vaivaamaan huuliaan ja sormiaan moisella sonnalla. Nimetön tietää myös, että se saisi kuulla taas vain vieraiden suiden myrkyllistä kuisketta, siitä kuinka se on elänyt, tai kuinka se ei ole. Tänään se ei ole varma, onko edes elossa.
 
Hahmon kipeisiin silmiin osuvat nuhjuisella pöydällä lepäävät siniset palaset. Ne eivät ole mitä tahansa palasia, vaan muistoja. Jokin aika sitten nuokin siniset palaset olivat elossa, kokonaisena kappaleena. Hahmo muistaa yrittäneensä joskus korjata niitä taas yhdeksi, mutta joka kerta palat ovat hajonneet uudestaan. Nyt hän antaa niiden maata omilla rauhallisilla paikoillaan.
 
Hahmo katsahtaa jälleen kelloonsa. Se ei ole paljoa liikuttanut viisareitaan edellisestä vilkauksesta. Elämä kuluu nopeaan, tai ainakin kaikki sen tuomat hyvät hetket. Olento raapaisee kaulaansa ja huomaa, ettei tuntenut juuri mitään. Unta? Untako tämä vain onkin? Pieni haalea soihtu hahmon rinnassa herää ja vetää sen mukanaan kohti tuntematonta. Se palaa takaisin, kun joku vuodattaa ensimmäisen kyynelensä, tai punainen kuu kääntää suruisamman puolensa kohti itää.