Ei elämästä selviä hengissä, mutta sitä lähdönhetkeä voi ainakin yrittää pidentää - mikäli kroppa kestää. Pää on terästä, se on kova kuin kivi (ja sen kyllä huomaa, koska informaatio ei kulje suuntaan eikä toiseen). Hengittelystä mielekkäämpää tekee sellainen tietynlainen ote elämään ja kuolemaan. Ei mitään sellaista, että "tänne ollaan tultu vain käymään ja lähtemään", vaan että tänne ollaan tultu jättämään jälkiä. Ovat ne sitten positiivisia tai negatiivisia - pääasia, että sinut muistetaan jostakin.
Mielellään tietenkin muustakin, kuin että istuit aina takapulpetissa hiljaa huppu päässä ja kaivoit nenää, et kokenut ensimmäistäkään ryyppyreissua etkä sekaantunut aivan helekutin vääriin henkilöihin.
 
Kokemukset tekee meistä niin erilaisia. Ja kasvatus tietenkin. Se mitä saadaan kotoa, tai missä sitten kasvetaankin (sikana pellossa, prinsessana linnassa) vaikuttaa meihin lopun elämää jollakin tavalla. Itse en ole edes tainnut pyrkiä muuttamaan näitä lähtökohtia, vaikka pääpiirtein se kaikki olikin helvettiä. Siinä tulee sitä mielenlujuutta ja kestävyyttä, itsevarmuutta ja kapinaa epätavallista kohtaan.
Toisen silmissä sitä saattaa näyttää lapselliselta, itsekkäältä ja keskeneräiseltä persoonalta, mutta eiväthän ne mitään tiedä. Se riittää, kun pystyy itse vertaamaan mennyttä ja nykyistä, tunnustelemaan millainen ihminen sitä oikeesti on, ja mitä ne muut todella ajattelee.
 
Takaisin asiaan, siihen jälkien jättämiseen. No, ivallisen hymyn noustessa meikittömille kasvoille, voin vaan todeta että oon tainnut onnistua siinä aika hyvin jo tähän mennessä - ilman, että on pitänyt pyrkiä minnekään julkisesti näytille tai tyrkyttää osaamistaan töissä, koulussa tai niin pois päin. Hienoja ja vähemmän hienoja asioita on tullut tehtyä ja sanottua, on tullut tutustuttua ties millaisiin hiihtäjiin, juostua karkuun toisia niistä ja joskus kenties saatoin rakastuakin. Epäilen kyllä tuota jälkimmäistä, koska keskiluokka ei ole kykeneväinen moisiin tuntemuksiin.
 
Ihmiset miettii nykyään liikaa, ne halkoo päähänsä ajatellen miten olla, miksi tulla ja kenen kanssa. Mitäs elämää sekin on? Miksei mitään voi tapahtua spontaanisti - vaikka pelkän tuntemuksen johdattamana? Monestihan tuon jälkeen löytää itsensä suosta, nenä veressä ja sielu sierpaleina, mutta tulipahan kokeiltua. Ja voin kyllä sanoa, että tuollaiset tilanteet muistaa koko elämänsä. Toisin kuin ne, jotka oli suunnitellut 15 vuotta etukäteen ja päättänyt jo ala-asteella että menee naimisiin jalkapalloa harrastavan tummatukkaisen miehen kanssa, jonka nimi on "Marko". Eipä siinä paljon sitten tarvitse kuin lukea kalenterista suunnitelma jokaiselle päivälle, kuinka löytää tämä fudis-make.
 
Yksi hyvä konsti on unohtaa tabut, kiellot ja suositukset (lain ja hyvän maun rajoissa, ainakin noin öbaut) ja lähteä metsästämään sitä paljon puhuttua elämää ja elämänkokemusta. Toisille se elämänkokemus ja monenmoiset tilanteet kannetaan nenän eteen hopeatarjottimella - minun kohdalla se on kyllä ollut rihkamaa - toiset joutuvat näkemään enemmän vaivaa tai elämään vanhemmiksi. Ei se elämä turhan usein sieltä näyttöpäätten luota löydy, ei rakkaus aikuistensivuilta eikä rikkaus op.fi:stä.
 
Elämä on tuolla ulkona jossain. Minä oon nähnyt siitä vilauksia, herkullisia, kutkuttavia ja tappavia välähdyksiä 21 vuoden pituisella matkallani kuolevaisten kansanjuoksussa. Joskus, että voi tulla Joksikin, on otettava sakset pieniin kätösiinsä, leikattava ohjaavat napanuorat pois raajoista ja sydämestä, ja mentävä sinne, missä liekki palaa kirkkaimmin.
 
Tässä vaiheessa on hyvä sanoa, että minulta nuo sakset on olleet hiukan kadoksissa, mutta joku suurempi voima on alkanut leikkiä kanssani "kylmää, nyt lämpenee" -leikkiä.