Millainen kasvaa ihmisestä, joka näkee vanhempiensa avioliiton kahden ihmisen henkisenä kuolemana? Kuinka ainainen riitely, väkivalta ja turha syyttely sekä haukkuminen vaikuttavat kasvavaan lapseen? Mitä on elää ympäristössä, jossa alaikäisestä tulee vanhempi, jonka on huolehdittava alullepanijansa nukkumaan ja tarkkailtava yöt hengittävätkö nämä rankan viinankittaamisen ansiosta?
 
Nuoruusikään kasvaessa alullepantu on kokenut koulukiusaamisen ilot, kukkivan naaman kauneuden, halpojen vaatteiden vaikutuksen kavereiden saamisessa ja keskiverrot kouluarvosanat, toisinaan luovuttamisen helpoksi todettuna vaihtoehtona, sekä rimanalittamisen.
 
Mihin valuikaan tuo kaikki lapsuuden ilo elämästä, leikeistä? Nuoruuden hulvattomat ja pikkutuhmat kokeilut.. Myöhään yöhön venyneet seikkailut kaupungilla poikien kanssa..
 
Niitä ei milloinkaan tullut.
 
Ei ollut mahdollisuutta, pakotie kotoa oli suljettu kunnes itse leipäsi hankit.
Maanantaista sunnuntaihin.. Kaikki samanlaista. Toisinaan arkipäivät saattoivat sujua tavanomaisesti. Syötiin ruokaa samassa pöydässä, vaihdettiin muutama sana, tuijoteltiin lautasia ja taas painuttiin omiin maailmoihimme. Kaksi erillistä huonetta ja yhdistetty olohuone sekä keittiö eivät tarjonneet mitenkään monipuolista yksityisyyttä. Kaikki oli tasaista harmaata, vuodet vierivät, ihmiset vähenivät ympäriltä..
 
Toinen alullepanija halvaantui. Hän jäi kokonaan pois töistä.
 
Alkoi jokapäiväinen viinanjuonti. Yhä useammin salaa.
 
Alullepantu saattoi herätä aamuyöstä kolmen aikoihin ja kuulla, kuinka joku hämärässä toikkaroi itsensä tyydyttämään janoaan viinapullon narahdusten saattelemana. Hetken torkahdettuaan, hän herää voimakkaaseen ryminään. Ääni herättää muitakin talossa asujia, jotka saapuvat paikalle silmiään hetken hieroen, jonka jälkeen äänekkäästi kiroten ja hermostuneesti puisilla lattioilla ravaten.
 
Verta. Takaisin nukkumaan.
 
Mitä! Apua!
 
Siniset ja punaiset värivalot. Perhehelvetin valot. Ilotulitus. Mustavalkean elämän keskelle ne värittävät tuskaista jatkumoaan. Vuodet kuluvat, hermot murenevat, mutta ruumis kestää. Ei oireen oiretta, ei flunssaakaan. Vain rapistunut sielunriekale kuorensa onkaloissa. Yksinäisyydessään värisee ja odottaa musertumista, sitä kuitenkaan kohtaamatta.
 
Pikkuhiljaa aika kuluu samaa rataa raapien. Raihnaiset ja kulahtaneet alullepanijat, epätoivoinen alullepano. Neljä matalaa seinää ja katto. Keltainen lamppu, ijettävä ja sairas valonkajo. Puinen kehikko ikkunassa. Hyttysverkko jonka lävitse raikas ja houkutteleva ulkoilma kurkkii.
 
Halu elämästä kytee syvällä rinnan alla. Se odottaa aikaansa, epäröimättä hetkeäkään, kuulematta myrkytettyjä lauseita.
 
Koittaa aika jolloin kosteana kesäyönä viileä boxermoottori hyrähtää käyntiin. Valaen kuljettajaansa uskoa, voimaa, elämänhalua. Jalat painuvat paikoilleen tietäen mitä tahtovat. Kädet ohjaavat neljää vetävää rengasta.
 
Elämä. Oma ja autuas. Vain minä, ei ketään muita.
 
Aikaa kuluu, alullepantu ehtii hetken hengähtää. Soittoyrityksiä sunnuntai-iltana. Kyyneliä. Musta auto.
Harmaan savun peittäessä maailmaa alullepantu pakenee todellisuutta jatuskaa hakeutuen työhön. Neljän herätyksiä, kiireinen työaika. Ei ehdi murehtia. Kotiin nukkumaan lähikaupan kautta. Aika kuluu, matelee. Vuodet muuttavat muotoaan, samoin kulkijansa.
 
Tässä on elämä. "Niin kaunis ja tarpeeton" kuten PMMP laulaa. Paljon nähty, koettu, kaivattu ja menetetty. Silti, puuttu jokin.. Jokin vakava usko että tämä on totta ja vain minulle.
 
Nyt.