Oletteko ikinä miettineet, miltä tuntuisi elää jos kuulisi että elinpäiviä on enää rajattu määrä? Muuttaisiko se käsityksen tämänhetkisestä elämästä, ajattelisitko enää kuinka tylsää paskaa tämä on päivästä toiseen? Vai heräisitkö kenties aamuyöllä katselemaan auringonnousua kiitollisena siitä, että sait vielä nähdä tämän päivän?

 

Kävelin tuossa iltasella hämärtyneen Utran katuja pitkin, katselin kalliita taloja ja punertavaa taianomaista pilviverhoa niiden yllä. Tuntui että jokin vaihtoi paikkaa sisälläni, ja aloin hetken nähdä maailmaa toisen silmin. Jonkun sellaisen ihmisen silmin, joka käy tätä samaa tietä, tietäen ettei loppu ole enää kaukana.

 

Katselin vallitsevaa hiljaisuutta ympärilläni, ei ihmisiä missään. Joissakin taloissa paloivat pihavalot, mutta talojen sisällä oli pimeää. Matka jota kuljin tuntui loputtoman pitkältä, mutta samalla kovin lyhyeltä. Reitti oli tuttu, mutta sinänsä erilainen että kävelin sitä tällä kertaa toisinpäin. En miettinyt sitä tuskaa mikä jalkapohjissa tuntui kengistä aiheutuvan hankauksen ansiosta, kuulin vain musiikin jota kuulokkeet päähäni työnsivät. Mielikuvissa ajelehtien ajattelin omaa elämääni ja kuinka suhtaudun siihen. Liian usein olisi valmis jättämään kaiken taakseen, lopettamaan pelin kesken. Siinä vaiheessa kun kuulokkeista alkoi soida Stellaa, ymmärsin täysin että täällä on jotakin niin arvokasta ja ihanaa, että luovuttaminen olisi silkkaa hulluutta.

 

Kun kaikki on kunnossa, ei välttämättä osaa arvostaa elämäänsä oikealla tavalla. Sitä keskittyy vain niihin epäonnistumisiin ja huonoihin hetkiin, joita meillä kaikilla on enemmän ja vähemmän. Jostakin syystä ainakin itse olen ollut jo kauan sellainen, jolla on hankaluuksia sijoittaa hyvät muistot huonojen päälle. Tänään uskon, että se saattaa olla mahdollista. Vaikka pelkään enemmän kuin muuta sitä päivää, että kaikki hyvä ja aito katoaa lopullisesti, ymmärrän, ettei tätä taistelua voi voittaa jäämällä jalkoihin. On taisteltava ja uskottava sen asian puolesta, jolla uskoo olevan mahti viedä eksynyt sielu oikeille raiteilleen ja polttaa sen edeltä kaikki muurit.

 

Elämä voi olla hyvinkin kaunis hetki, jos sen vain oikein oivaltaa. Keskittymällä ikäviin muistoihin ja ajatuksiin siitä tulee taatusti sietämätöntä. Eiköhän jokaisella meistä ole joku tai jokin, jonka voiman johdattamina jaksamme tarpoa tätä loputonta rämeikköä. Ennenkuin katu muuttuu mustien puiden reunustamaksi lenkkipoluksi, katson taakseni ja huomaan kuinka synkeää siellä onkaan. Reitti jota äsken tähän kuljin, on himmennyt harmaan usvan taakse. Tästä ei ole kulkua kuin vain eteenpäin, vilkaisematta taakse, keskittymällä vain kaikkeen siihen mitä polku varreltansa antaa.