Ei ole oikein juttua irronnut. Tuntuu niinkuin oisi jotain kestopaskaa kurkussa joka estää kaiken sanasonnan ulostulon. On vielä tämmönen hemmetin unelias ja huumeinen kevät, en kyllä todellakaan tajua että mitä järkeä on herätä aamulla kouluun ja tulla koulusta pois, nukkua liian monta tuntia päivällä ja sitten valvoa hetki ja mennä taas yöunille että jaksaa herätä. Ihmeellinen kiertokulku. Kouluun, nukkumaan, kouluun. Mitäänhän sieltä ei kuitenkaan päähän jää, ja silti sinne mennään olevinaan niin toiveikkaina.

 

Viikonloput sitten valvotaan auringonnousuun ja herätään taas kun aurinko jo melkein laskee. Sunnuntaina ahdistaa kun väsyttää ja heikottaa vaikkei ole edes juonut. Juopottelusta on mennyt hohto, ei se ole mitään ajelemisen rinnalla. Viinapullon kanssa olet aina niin perhanan yksin, josset ole vielä, niin kyllä ne kaverit siitä kaikkoaa lopulta. Usko pois. Viina ei oikein toimi enää pahan olon hukuttajanakaan, se perkele puskee senkin huuruisen humalatilan lävitse, eikä tee tiukkaakaan.
Sitten on nuo muistot. Mikä se on kun niitä ei pääse pakoon? Ne vaan juoksee perässä ja kurkottelee pitkillä luisevilla näpeillään että eiköhän me toi muija kohta napata. Hitto kun ois joku ase millä tempasta nuo jallittavat sormet huitsin kuuseen ni ois hyvä. Tai heiluttelisivat mieluummin vaikka tähtisadetikkuja ja laulasivat jore marjarantaa.

 

Pitkilleen ei oo tullu ees raivottua kunnolla. On vaa ollu sellasta jou jou -menoa. Niinkun ihmisillä tapaa ollakin. Eletään silleen niinkun annetaan elää. Tehdään perusjuttuja, käydään koulussa ja töissä ja kaupassa ja katellaan illat telkkaa kultsin kaa. No onhan se tietysti ihan mukavaa, mutta välillä kyllä ois hienoa lähtee jonnekkin auton kanssa ja muhia rauhassa pari viikkoa ilman huolia. Syödä vaikka jäkälää ja juoda poronkusta. Nukahtaa sammaleelle ja herätä kun lokit paskoo naamalle. Tää on tätä suomalaista kansallisromantiikka.

 

Näyttäs äkkiseltään katottuna siltä että kevät on tullut. Ihmiset unohtaa laittaa pipon ja hanskat, jopa ensimmäiset minihamoset on bongattu. Ou jeah, henkinen seisokki. Ompahan taas kanssa-autoilijoilla jotain muutaki tuijoteltavaa ku nisukan ruosteiset kaaret. Saapi ajella rauhassa niiltä osin. Ja vaihteeks olla itse se, joka heiluttelee nyrkkiä ikkunasta kun edelläajelijat törttöilee tämän ihanan hamekansan takia. Omg.

 

Eikai mua ota edes paljoo päähän. Kuhan avaudun. Aikani kuluks. Nukuttaaki paremmin ku on vähä päässy laukomaan. Kiva hipoa ihmisten pinnaa ja kärsivällisyyttä, kattoo että millonka se ylikypsä tomaatti posahtaa tuulilasiin. Höhö, quit.