Tyttö tuijotti hiljaisuudessa peiliin. Hän ei järin pitänyt näkemästään, muttei niin suuresti inhonnutkaan. Oikeastaan kuvajainen ei herättänyt hänessä kovinkaan suuria tuntemuksia, oli mikä oli, hän tuskin siitä tulisi suuresti muuttumaan. Ihmiset hänen ympärillään olivat alkaneet käydä sietämättömiksi. Kaikki toinen toistaan pahempia valehtelijoita, itsekeskeisiä pelkureita, joilla ei ollut mitään muuta annettavaa kuin lisää pahaa oloa. Tytön meikeissä ei ollut paljoa katseltavaa, kaikki olivat valuneet pitkin valkoista kaulaa vaalealle kauluspaidalle.

 

Ei elettäkään korjata piloille mennyttä teosta, ei voimavaroja muuttaa rumaa jälleen kauniiksi, korjata tuhat toinen toistaan pahempaa kertaa murskattua ulkomuotoa.

 

Tytön silmät peilissä yhä hiljaa lasittuneina. Ei kyynelen kyyneltä, edes pientä elonmerkkiä, lukuunottamatta hidasta hengitystä, joka saa aikaan vaaleaa huurua jääkylmässä huoneistossa. Kädet ristittyinä, selkä suorana, punaiset huulet pikkuhiljaa haalentuen.. Hän yrittää rukoilla. Hän yrittää rukoilla lisää voimaa, tahtoa jatkaa huomiseen, sinnikkyyttä kestää pahat puheet ja oppia kasvamaan itsenäiseksi. Vuosia sitten, aikoina joita on vaikea muistaa, hän halusi tulla joksikin suureksi. Hän halusi olla kuin luokan suosituin tyttö, seurustella mukavan pojan kanssa, käydä paljon kouluja, mennä hyväpalkkaiseen ammattiin, hankkia unelma toisensa jälkeen lisää unelmia joista suurin osa toteutuisi.

 

Kaikki oli kuitenkin kirjoitettu etukäteen, tytöllä ei ollut valinnanvaraa. Oli mentävä minne tuuli kuljetti, nieltävä kaikki mitä vastaansa sai ja tyydyttävä osaansa. Vuosi toisensa jälkeen, ei valonpilkahdustakaan. Voimat alkoivat ehtyä ja tyttö muuttua yhä yksinäisemmäksi, onnettomammaksi ja vihaisemmaksi. Voisiko enää mikään muuttaa tätä loputonta tuhonjuoksua?

 

Aikaa myöhemmin hän heräsi koomasta. Silmät avoinna, täysin hereillä, mutta hän ei nähnyt mitään. Ihmiset joita hän kuvitteli tuntevansa, jopa rakastavansa, olivat muuttuneet suimeiksi ja etäisiksi. Pelko nukkui hänen vierellään ja vartioi untaan, selän takana odotti pahempaa kuin kukaan osasi kuvitella. Yksinäiset hetket muuttuivat yhä piinaavimmiksi ja paha olo kestämättömäksi. Miksi kukaan ei nähnyt tätä? Miksi kaikki olivat sokeita ja keskittyneet itseensä? Monen itkuisen yön jälkeen tyttö tuli tulokseen, ettei häntä ollut olemassakaan. Ihmiset jotka näkivät hänet, pitivät pilkkanaan tai käyttivät hyväksi, ja ne jotka eivät nähneet, kulkivat hänen lävitseen repien vanhat arvet taas verta vuotaviksi.

Palaten takaisin nykypäivään, hetkeen, jolloin kalpea ja väritön ilmestys tuijottaa takaisin peilistä, tyttö löytää käden poskeltaan. Se ei ole hänen kätensä. Hän säpsähtää, valmistautuu kirkaisemaan, mutta ääntä ei tule. Silmät pyöristyneinä hän katsoo peiliin ja näkee kätensä sylissään, edelleen ristissä, valmiina rukoilemaan viimeistä rukoustaan. Häntä ei enää pelota, paukkuva pakkanen joka tulvii heikkojen seinien lävitse ei enää tärisytä häntä, ei ihmisten aiheuttama paha olo, ei sairaan mielen tuomat pelkotilat. Kerrankin hän tuntee olevansa kotona, jossain, jossa häntä on kaivattu, ja jossa hänelle tullaan olemaan hyviä, olipa hän millainen tahansa.

 

Anteeksianto ja hyväksyntä, pyyteetön rakkaus ja hyvyys, lämpö, toivo, ja unelmat. Kaikki tämä voisi olla nyt mahdollista. Tyttö kääntää selkänsä peilille, raihnaiselle itselleen, ulkomuodolle, vanhalle vihalle ja tuskalle, ja antautuu viime voimillaan kädet ojennettuina kohti tyhjyyttä, kohti maailmoja joissa kaikki voisi olla niin paljon paremmin. Yhtä hiljaa kuin aina, tasaisesti lipuen, tyttö valuu lattioiden lävitse toiseen maailmaan, odottaen että edes joku ottaisi hänestä kiinni.