Se on aika taianomaista, kun ajaa koleana, mutta silti suhteellisen lämpimänä kevätyönä autolla auringonnousuun kuunnellen vanhoja hempeitä balladeja.. Ikkunasta tulvii sisään kostea mullan ja pilaantuneen nurmen tuoksu. Ajatukset on yhtä tuoksun kanssa, ne ovat koko ajan läsnä ja olemassa, mutta niihin ei kiinnitä sen suurempaa huomiota, jos ei erityisesti tahdo. Jos pitäisi sanoa ääneen joku maailman romanttisin hetki, niin joku tuollainen se saattaisi olla. Ei ketään muita, vain minä ja tuuli. Niin villi ja vapaa, uskollinen ja kohtalokas.
 
Täytyy sanoa että on varmaan romantiikat aika vähissä olleet, mutta eipä siihen kahta imelää toisiinsa kietoutunutta ihmistä tarvitse. Välttämättä. Ne hetket, jolloin saa mennä ja tulla miten tahtoo, kuunnella sielun ja sydämen syvimpiä sykkeitä ja ihailla väsähtänyttä Joensuuta vuorokauden hiljaisimpana aikana, ovat korvaamattoman hienoja. En ymmärrä sitä itsekään mutta eipä tarvitsekaan, on pääasia että näin on hyvä. Elämän tarkoituksen ja suuren rakkauden pohtiminen on parhaimmillaan kun kaikki muut nukkuu tai ovat ainakin tilassa etteivät tajua mistään mitään.
 
Tässä Billy Idolin Sweet sixteeniä kuunnellessa on niin nuutunut ja tyhjentynyt fiilis, ihankuin sisukset ois lähteneet leijailemaan jonnekin vuosien taakse. Siellä niillä luultavasti onkin paremmat oltavat, sillä tämä nykyteknologia tuhoaa ne ennemmin tai myöhemmin. Mihin sitä sydäntä 2000-luvulla tarvitaan? Nyt on sen verran viileää ulkona etten viitsi, mutta muutoin saattaisin nakata tennarit koipiin ja lähteä talsimaan jonnekin keskelle metsää ja tuijottamaan jotain sillä hetkellä hienoa maisemaa. Tällä hetkellä kun oikein antaa ajatuksen virrata, niin tulee sellainen näkymä mieleen, jossa kesäöisen lammen/järven rannalla on joku mökki, jonka saunasta kohoaa hiljalleen savua. Ilma näyttää siltä että voisi jopa sataa tai ukkostaa, mutta kuitenkin viimeiset aurongonlaskun rippeet heijastelee taivaalla ja vedenpinnassa. Minä istun yksin märällä sammaleella lammen toisella puolen metsikössä katsellen mökkiä pienen rätisevän nuotion äärestä. Kenkiä ei ole.
 
Mitähän tuokin sitten mahtaa symboloida? Onko se haikeutta ihmisiä ja onnellisuutta kohtaan, menetettyä perhe-elämää vai mitä? Kenties naapurikateutta? Jos osaisi ja viitsisi vielä tarttua pensseliin näppiksen sijaan, saattaisi noista sielunmaisemista saada aikaan muutamia ihan kivojakin maalauksia. En tiedä, ehkä sitten vanhana kun joutaa istumaan paikoilleen. Vanhuuskin tuntuu tästä käsin ajateltuna myytiltä, sillä ei ole mitään tarvetta tehdä elämäänsä sellaiseksi niinkuin "muut". Ehkä sitä sitten vanhana harmaantuneena hippikummituksena istuksii tuolla lammen rannalla maalaten sitä maisemaa, jonka muistaa hämärästi viipyneen mielessä joskus tuolla parikymppisenä.