Tänään tunsin kuinka fyysinen olemukseni valuu rakennuksen kivilattiaan, ja silmäni kuivuvat paikoilleen katsoen tyhjyyteen. Kumpa joku tarraisi kiinni ja estäisi kaatumasta. Olen kuin pelkkä lahonnut ulkokuori vailla täytettä. Vailla iloa, hehkua ja kauneutta, vailla seksiä, unta ja unelmia!
 
Mihin kaikki on kadonnut? Kuka langetti mustan verhon ylleni, poltti maan, repi taivaan ja syöksi tuhannen raivoisat tulet perääni? Missä on Pakotie, mikä on tämä maailma, jossa epäonni vie voiton onnelta, suru ilolta ja raiskaus rakkaudelta? Onko täällä ketään muita, onko täällä Elämää?
 
Harhailen astuen vuoron perään syteen ja saveen, hengitän ilmaa joka pian täyttää keuhkoni mustalla saasteella, katselen maisemaa, joka puhkoo silmäni, maistan makuja, jotka pirstovat kieleni. Tyhjyys painaa ympärilläni, pienet asiat paisuvat suuriksi. On mahdotonta nähdä eteensä. Jäljet takana ovat verisiä, sekalaiset tunteet löyhkäävät mädänneelle.
 
Apua. Huuto, joka ei kanna mihinkään.
 
Laukaus, joka tuo huojennusta ympärille.