Ei huvittaisi piehtaroida itsesäälissä, -inhossa ja -vihassa. Siihen tämä tuntuisi kuitenkin kerta kerran jälkeen menevän. Juodaan kotona yksinään kuohujuomaa ja synkistellään. Vuodatetaan kyyneliä joita kukaan näe ja jotka ennen aamua ovat kuivuneet kalpeiksi rypyiksi kasvoille. Potkitaan seiniä, tuijotetaan peiliä silmät punaisina ja raavitaan itseään. Raavitaan niinkuin se puhdistaisi tämän ilkeän paskan sisuksista. On se niin perhanan syvälle juurtuneena ettei se lähde kaivamallakaan.

 

Näytölle on helppoa purkaa syvimmät murheensa. On ihmisiä, joille voi valittaa mutta tiettyyn pisteeseen mentyä niillekin riittää, ja ne painavat delete -nappulaa. Mikäs tässä on valittaessa ja surkutellessa. Tuleepahan oikein tripla-pahamieli. Kylvetään sitä vielä vähän lähimmäisillekin ja niin on loistavan katkeran kirpeä ja verisen karhea soppa keitettynä valmiina nautittavaksi.

 

Ei jaksa on niin tuttu lause. Kun ei jaksa niin ei jaksa. Mutta kyllä valittaa jaksetaan. Ja synkistellä ja surkutella ja voivotella. Huomenna kun herää niin mahdollisesti maailma näyttää taas kirkkaammalta mutta mulla on oikeasti jo pinna täynnä tälle kamalle mielentilahäiriölle, joka saattaa vielä tappaa joku synkeä päivä. Tässä mielentilassa sitä ei huomaa että jokin on pahasti pielessä. Ehkä sen todella huomaa vasta sitten kun roikkuu jo hämärän rajamailla. Sitten kun on myöhäistä voivotella ja itkeä, sitten kun kukaan ei kuule katkeilevaa huutoa ja anelua. Sitten kun on vain pelättävä, ja odotettava mitä harmaan savun takaa paljastuu.