Nuori naisenalku, lähes lapsi vasta maailman mittapuulla, makaa kalpeana sängyllään tuijottaen aamuhämärän luomaan tyhjyyteen. Kello on jo puoli kahdeksan, ylösnousun aika olisi ollut jo tunti sitten, mutta hänen vartalossaan ei tapahdu elettäkään. Verkkaiset silmäluomien liikkeet ja rinnan hentoinen kohoilu rikkovat muutoin lähes elottoman luomuksen. Kello seinällä muistuttaa olemassaolostaan verkkaisin viisareiden äänin, mutta nekin pian katoavat nousevan päivän kohinaan.

 

Tyhjyys. Päivä on edennyt jo pitkälle, auringonsäteet kirmailevat etäisinä harmaiden pilvien lomasta ja valaisevat äänettömän huoneen. Nainen sulkee silmänsä. Silmiä särkee kovin, sillä ne ovat olleet auki luultavasti tuntikausia, katsoen olematonta ja vuodattaen turhaan mahlaisia kyyneleitään. Nainen kurtistaa otsansa, sipaisee takkuuntuneet hiukset kasvoiltaan ja rammanomaisesti kohottautuu istualteen. Huone ympärillä kuiskii yksinäisyyttään, valitellen emäntänsä passiivisuutta.

 

Tovin sängynreunalla istuttuaan, nainen nousee seisoalteen ja astuu suuren ikkunan eteen. Talviluminen, hyinen maisema. Ankeat ja kirjavanväriset asunnot, lumipeitteeseen hautautuneet lasten lelut ja polkupyörät. Näky saa naisen kasvot muuttumaan entistäkin värittömämmiksi. Nainen katsahtaa hetkeksi taivaalle, joka kaikessa harmaudessaan ja kylmyydessään on tavattoman tyyni. Ei tuulenvirentäkään. Hän vetää verhot ikkunaan.

 

Rauhoittava pimeys. Hänen pelastava ruhtinaansa. Pimeyden turvin kukaan ei näe häntä eikä jäytävää tuskaa silmistään. Valo tuo kipua ja saa hänet tuntemaan olonsa turvattomaksi. Ihmiset ulkopuolella eivät voi häntä ymmärtää, vaan vainoavat sanoineen ja tekoineen. Nainen on liian pelokas vihaamaan ja väsynyt pelkäämään. Viimeaikoina hän ei ole voinut luottaa silmiinsä, eikä käsiinsä. Maailma on verhoutunut sakeaan samettiin, ja todellisuuden ääriviivat ovat hautautuneet valheiden kutomaan seittiin.

 

Nainen käyskentelee tovin huoneistossa, hipaisee ovien kahvoja, tuijottaa vaatekaappiaan. Muistoja ja intohimoja, merkityksellisiä asioita eletystä elämästä. Hän nostaa käteensä puhelimen. Se on pölyttynyt, ja akku on vähissä. Viimeiset tunnit hän on kuullut kellojen lisäksi vain akun loppumisesta varoittavaa ääntä. Ei viestin viestiä, ei puhelua pitkiin aikoihin. Numerolistassa on kymmeniä nimiä, mutta jokainen on käynyt ajan mittaan turhaksi. Ihmiset ovat etäytyneet, muuttaneet omiin elämiinsä ja lakanneet siten olemasta. Kolme terävää piippausta, ja puhelin on hiljentynyt.

 

Sänky näyttää siivottomalta useine peittoine ja tyynyineen. Yö toisensa jälkeen siinä on nukkunut vain yksi ihminen, tai ehkä päiviäkin.. Ajantaju on kadonnut ja maailmanmeno menettänyt merkityksensä. Kalenterista ei ole raksittu päiviä kahteen kuukauteen, nainen on lakannut odottamasta. Häntä väsyttää. Uni kirvelee silmiä ja liika lepo särkee jäseniä. Nainen petaa sänkynsä, viimekerrasta on jo aikaa. Hän asettelee kauniisti koristetyynyt ja pehmolelut, riisuu vaatteensa ja käy päiväpeiton päälle makaamaan. Hetken aikaa hän pitää silmiään auki pimeydelle, antaa kuumien kyynelten elävöittää silmiensä pintaa, kunnes viimeisen hengenvedon käytyä ne sulkeutuvat iäksi. Verhojen takana lumi putoilee paksuina ja täydellisinä hiutaleina.