Yrittää löytää tekosyitä ettei tarvitsisi nähdä ihmisiä, menee väkipakolla kauppaan ostamaan ruokaa vaikka jalat ei tahtoisi millään kävellä. Autonkin tankkaa mieluummin kylmäasemalla ja ajaa siitäkin ohi niin kauan että on varmasti ainoana pihassa. Ainoita kavereita joita löytyy ovat jotain randomityyppejä netistä, (eli tietokone), ja suurin kantava voima on auto, jolla pääsee pois kun tahtoo kysymättä keltään lupaa (toistaiseksi se on toiminut).

 

Tälläkin hetkellä on nälkä, tekisi mieli käydä syömässä jotain muuta kuin makaroonia ja tonnikalaa, mutta on pakko säästää ruuassa että pääsee autoilemaan kun siltä tuntuu. Kyllä, tässä ei ole mitään järkeä, mutta silti se tekee onnelliseksi. Toiset saavat tyydytystä polttamalla taloja ja kirkkoja, vedättämällä ihmisiä, varastelemalla.. Minä juomalla kahvia, nukkumalla ja ajamalla autoa. Onneksi on sentään koulua/töitä, ettei koko elämä mene pelkkään turhuuteen. Tavoitteena ois kuitenkin kasvaa aikuiseksi ja viisastua. Aina voisi olla parempi ihmisenä kuin nyt. Tosin vähemmän minusta on kellekään haittaa kun möngin omissa oloissani soittelematta liikaa perään.

 

Sitten kun tulee nähtyä ihmisiä, niin ei oikein muista edes miten puhutaan, eikä tiedä mistä puhuisi. Samat asiat kertoo uusina kerta toisensa jälkeen kun ei oikein erota että oliko se mielikuvitusta vai onko tämä juttu oikeasti puhuttu aiemminkin. Niinkin normaalit asiat voi tuntua epätodellisilta. Rahat vähenee tililtä, väsymys tihenee ja silmät kuivaa. Koko ajan on joku palanen kurkussa ja takaraivossa nakuttaa ilkeä ääni joka muistuttaa että kohta olet taas omillasi, kohta olisi tehtävä töitä elannon eteen. Kun ei millään jaksaisi. Tekisi niin joka aamu mieli sulkea kellot ja vetää peitto korviin sekä unohtaa koko kurja maailma. Ahdistukseen herääminen ja itku kurkussa työskentely on kaikkea muuta kuin mukavaa ja rentouttavaa. On vain pirun tärkeää muistaa hymyillä ja näyttää että kaikki on hyvin!

 

Niin että mikäkö on minun heikkouteni? Liika ajattelu, turha tunteilu, ihastuminen luvattomasti, rahan tuhlaaminen, autot ja rakkaus. Se rakkaus on juuri sitä rakkautta josta me kaikki kait haaveillaan. Ei hätää, ei sitä kaikille riitä. Ei todellakaan..

 

Kun pystyisi keskittymään arjen rutiineihin ja sisäistämään aamuherätykset, pyykinpesun ja laskujen maksamisen osaksi normaalia elämää, niin tässähän oltaisiin aika vahvoilla. Miksi odottaa jotain suurta kun kuitenkin sisimmässään tietää ettei sen aika ole vielä? Turhaa haihattelua ja toiveiden elättelyä, pois se minusta. Kaiken tämän jaksamisen takana on kuitenkin kannustimena vain ja ainoastaan se, että joskus voisi sanoa elävänsä rakkaudesta.

 

Rakkaus on kuin myrkkyä, tai alkoholia, siitä et saa millään tarpeeksesi, ja haluat vain koko ajan lisää omankin terveytesi uhalla. Sitä palvotaan kuin suurinta jumalaa ja siitä vaietaan kuin synkimmästä valheesta. En tiedä mikä siitä tekee niin ihmeellistä. Ehkä se, että se on vain myytti. Ei sellaista ole enää. Meillä on vain koneet ja raha. Niillä mennään taas.