En pysty hallitsemaan asioita jotka liikkuvat syvimmissä mieleni kiemuroissa, enkä voi pysäyttää sanoin tai ajatuksella sydämeni kummallisia tuntemuksia.. heikkouteni. Luulin että se on jäänyt kauas taa eikä enää palaa, mutta kuinkas siinä kävikään? Ihminen sortuu iltaisin ajattelemaan asioita, miettimään menneitä ja pelkäämään tulevaa.. Niin myös minä tein. Eräänä iltana.
 
Koskee kun ei ymmärrä itseään. Vielä enemmän koskee kun ei ymmärrä toista. Tai ei halua ymmärtää. Tai ei halua tulla ymmärretyksi. Olen kiero, mutta niinhän Sinäkin.
 
Aika kuluu tuttuun tapaansa, ja minulla on kiire. Kuitenkaan minulla ei ole kiire, sillä tämä asia ei voi odottaa. Mutta sen on pakko, sillä se ei ole olemassa niin kauan kuin en mainitse sitä ääneen.
Toisaalta inhottavat, likaiset, ja toisaalta kauniit ja kiihoittavat mietteet vellovat sisuksissani. Ne tekevät sen tahallaan. Olen voimaton. En tiedä jaksanko kamppailla niitä vastaan, tai haluanko edes. Sitkeitä ne tuntuvat perhana vie olevan!
 
Voin sanoa, että niin kauan kun huuleni ovat sinetöidyt, kuparilangalla yhteen ommellut ja polttomerkein koristellut.. kaikki on vielä hyvin. Sitten, joskus, kun jokin valtaisa tunneaalto saa ne avautumaan.. Voi. En tiedä mitä tehdä.
 
Katoan kai iäksi.