Olen jo pitkään miettinyt että kirjoittaako vaiko eikö, ja nyt sitten taitaa olla sopiva hetki tämän asian julkaisuun. Tapahtuneesta on jo puolitoista vuotta, tai vasta, riippuu miten sitä tilannetta katsoo, ja kenen silmillä katsoo. On varmaankin tullut muututtua jonkin verran tuon tapahtuman ansiosta, on pitänyt alkaa ajattelemaan elämän hetkellisyyttä ja oikeita valintoja, sekä ennenkaikkea sitä, ketä aikoo elämäänsä päästää ja ketkä tulisi jättää ulkopuolelle.

 

Kaikki meni harvinaisen uusiksi tuona helmikuisena iltana, kun olin ollut edellisenä päivänä erään henkilön luona yötä hänen uudessa kämpässään, johon muutti viikko sitten. Illalla olin lähtenyt pois hänen luotaan, ja kun seuraava iltana sitten yritin soittaa, ei vastausta kuulunutkaan. Pikkuhiljaa alkoi pala vyörymään kurkussa ylöspäin, vaikka ei se ensimmäinen kerta ollut kun ei häneen saanut yhteyttä. Tällä kertaa vaan tilanne oli erilainen kuin aikaisemmin. Niin, sittempä alkoikin tapahtumaan, kaikki meni ihan yhdessä sumussa ja mahdottoman hitaasti, oli voimaton ja onneton olo, sellainen että tiesi kyllä mitä oli odotettavissa kun saapuu Kontiolahteen, mutta silti ei ollut täysin varma. Ei halunnut olla. Aikuinen ihminen ja yrittää uskotella itselleen aina parasta. On se kumma refleksi meillä ihmisillä.

 

Siellä se sitten oli. Se sellainen näky mitä ei unohda viikossa, ei kuukaudessa saati puolessatoista vuodessa. Ei, sitä ei unohda milloinkaan. Sellaiset kuvat juurtuu mieleen kuin ruoste japanilaiseen autoon, ainahan voit kuvitella pääseväsi eroon siitä, mutta tosiasiassa se piilee aina jossain takana ja odottaa hyvää hetkeä puhjeta taas. Se on varmaan ihme etten istu tällä hetkellä jossain lataamossa tai nautiskele vahvoja lääkkeitä, itse asiassa on aika kummallista että sitä vielä on edes olemassa. Jotkut asiat ovat niin vaikeita ja pahoja, ettei niistä vaan meinaa päästä ylitse hengissä. No, tässä sitä nyt ollaan, monia asioita jäi tuon helmikuisen tapahtuman ansiosta kokematta, niitä ei pysty enää ikinä kokemaan kenenkään kanssa, se on vain totuttava kohtaloonsa. Toisilla on mahdollisuus siihen, minulla ei. On suunniteltava elämäänsä niin, ettei vaan ole sitä sellaista henkilöä, jolta kysyä että mitäs nyt kun on kengästä nauha auki, tai miten pitäisi tehdä missäkin asiassa. On pärjättävä omillaan, tai ainakin mahdollisimman pitkälle niin. Muille ihmisille olet vain ulkopuolinen rasite.

 

Useasti tulee mieleen tilanteita, joissa ajattelee "olisipa kiva tehdä tuokin asia jonkun ihmisen kanssa, olisipa kivaa kertoa tästäkin onnistumisesta jollekulle." Moni onnellinen voikin niin tehdä. Sitä voi ottaa puhelimen käteen ja soittaa "hei, tiedätkö, sain tänään töitä!" tai "Arvaa mitä, sain kympin kokeesta." Jotkut voivat myös käydä yhdessä ostoksilla, lähteä sukuloimaan, tuttavien luokse, matkoille.. tai käydä vaikkaa vain kahvilla tai syömässä toisen tekemää hyvää ruokaa. Mutta ei, se ei ole mahdollista. Ei ole mahdollista korjata välejä parempaan suuntaan, ei pyytää anteeksi, ei ostaa joululahjoja, ei käydä syömässä, ei auttaa siivoamisessa, ei mitään. On turha odottaa edes yhtä puhelua, sillä sellaista ei koskaan tule. Vielä ei ole keksitty sellaista asiaa, jolla saisi yhteyden tiettyihin henkilöihin. Tuskin sellaista tuleekaan.

 

Tietyllä tapaa sitä on varmaan aina katkera niille, joilla on sitä mitä itsellä ei ole. Sitä on katkera siitä, miten muilla menee hyvin, ja miksi itselle sitten piti käydä näin. Miksi juuri nyt, miksi JO nyt? Siihen ei saa vastausta, kuten ei moneen muuhunkaan asiaan. Ei esimerkiksi siihen, että oliko henkilö itse vaikuttanut tapahtuneeseen, vaiko eikö. Sata prosenttista varmuutta ei ole. On vain tieteellisiä selityksiä ja arvioita, mutta eikai niihenkään voi täysin luottaa.

 

Sitä kun näkee vanhuksia, tai aikuisia lapsineen, etenkin äitejä teini-ikäisien tyttäriensä kanssa, tulee aina sellainen haikea olo. Turhan usein sitä saa pidätellä muutamaa kuumankatkeraa kyyneltä, ettei tulisi aikaan odottamattomia tunneryöppyjä keskellä kaunista päivää. Se asia on vain sellainen jäätävä arpi rinnassa joka tihuuttaa verta aina kun vain mahdollista. Valokuvia en pysty edes katsomaan, saati paljoa keskustelemaan asiasta. Parempi vaan, jossei kukaan muukaan mainitsisi sitä sanaa. Joka kerta se ratkoo yhen rikaman auki sitä kivistävää haavaa, ja paraneminen hidastuu.

 

Näin sitä vaan oppii tajuamaan kaiken hetkellisyyden ja sen, että pitää yrittää miettiä mitä sammakoita suustaan päästelee, ja eritoten - pyytää anteeksi. Sitä ei milloinkaan tiedä koska on liian myöhäistä. Et tiedä sitäkään, milloin joku katse on viimeinen, ja se kerta, kun suljet oven perässäsi, on viimeinen kerta kun näet jonkun henkilön elävänä. Näin se elämä kolhii ja opettaa, näillä sanoilla voin vain todeta, että paljon jäi meillä äidin kanssa kokematta.