Kukaan ei häntä huomaa, ei kukaan kaipaa
Kaikille on vain yhdentekevää, missä hän on milloinkin ja kenen kanssa
Ei puhelun puhelua viikkoihin, ei tekstiviestejä, ei koputuksia ulko-ovella
Vain yksinäisyyden synkät sävelet hiuksia parvekkeella liikutellen
Ei merkkiäkään kaipuusta, ei rakkaudesta, ystävyydestä.
 
Aikoinaan oli toivoa, oli syitä herätä aamuisin
Nykyään luurangotkin kaapeista ulos kävelleinä
Ovat matkanneet parempiin paikkoihin
 
Ei tiedä mikä meni vikaan, mitä olisi pitänyt tehdä toisin
Olisiko tullut luovuttaa jo vuosikaudet sitten
Ennenkuin kaikki ehti mennä päin helvettiä
Vai olisiko sittenkin vain parempi kitua
Ja odottaa että edes kerran auringonsäteet lämmittäisivät?
 
Aikoinaan oli toivoa, oli syitä pitää yhteyttä
Oli ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa, olla tasavertainen ilman ulkopuolisia
Vai onko sekin pelkkää harhakuvitelmaa, kieron mielen synkkiä lohdutuksia?
 
Päivät menevät, yöt tulevat
Yöllä on turvallisempaa, saa elää piilossa katseilta
Peilikään ei enää kerro totuutta, se on vaiennut iäksi
Silmät eivät näytä samaa maisemaa mitä toisten
Kaikki on erilailla kuin ennen
Päin helvettiä!
 
Aikoinaan oli toivoa, kannatti käydä töissä ja haaveilla perheestä
Tänään olet vain yksin suuressa maailmassa
Jäätävä tuuli lohtuna, ukkospilvet peittonasi
Ei ketään enää kiinnosta
Olet vain esine, jota on helppo käyttää ja heittää pois
Ei se tunnu kenestäkään väärältä.
 
Alistu ja kuihdu pois
Teet sillä palveluksen kaikille
Koska milloinkaan et oppinut olemaan hiljaa
Aina täytyi saada viimeinen sana
Nyt saat kompastua omiin ansoihisi, kerta toisen jälkeen
Ihminen ei ole oppivainen, tai jos onkin
Se on aina liian myöhäistä.