Perjantai. Viimeiset rahat tililtä tankkiin ja mittari jo näyttikin että huuruilla tänne saakka selvittiin. Seitsemällä eurolla ysivitosta ja eikun sysipimeän yön sekaan. Mittari ei juurikaan värähdellyt tästä toimenpiteestä, mutta lohdutteli se kuitenkin karvan verran runsaalla neljäsosatankilla.

 

Kello ei ollut vielä aamutunneilla, ja yritin saada aikaa kulumaan laitakaupungin hämärässä. Tunnin verran siinä ajeltuani havahduin liikennevaloissa kummalliseen näkymään kojetaulussa. Bensamittari näyttää vajaata puolta tankillista. Tunti ajoa, kilometrejä karttunut jo sen sun kolmekymmentä, ja bensa sen kun lisääntyy tankissa? Ajelin siinä tankkia kallistellen, jahka siinä olisi jonkinlainen outo heitto, mutta ei. Lukema oli ja pysyi.

 

Sain siitä sitten kohtapuoliin kuskinkeikan kontolleni. Tyyppi oli ensin okei, mutta suuripiirteisen suunnan kerrottuaan nukahti. Ajeltiin siinä sitten perstuntumalla, kilometrit pyörivät ja aika tuntui menevän hitaasti. En tuntenut juurikaan kyseistä tietä enkä paikkaa jonne olimme matkalla, niin pienimuotoinen ahdistus alkoi ryömiä niskavilloihin..

 

Pysäytin levikkeelle ja nyin kuljetettavaa hereille. Sitkeästi onneton kehtasi nukkua, mutta virkosi tajuihinsa kuitenkin. Tiedustelin ollaanko tässä oikealla suunnalla edes, kerroin kylteistä sun muista ja mistä olemme ajaneet ohitse. Hän katsoi ympärilleen ja sanoi että oikea on suunta, jatketaan vain eteenpäin. Lopulta parinkymmenen kilometrin jälkeen saavuimme risteykseen, jossa jouduin herättämään kyytiläiseni taas. Työstä se kävi, taisi makoisat unet olla meneillään. Hetken siinä katseltuaan hän tokaisi että aijaa, tulimmekin tätä kautta. No, olisihan sitä voinut reittiä toki itsekin neuvoa eikä vain vedellä sikeitä.

 

Matka jatkui, ja katuvalot loppuivat. Kiittelin mustaa maata, synkkää metsikköä ja onnettomia ajovaloja että tuli lähdettyä. Eniten kuitenkin kauhistutti takamuksessa ajatus koko ajan hupenevasta bensavarannosta ja sikeästi nukkuvasta matkustajasta, josta en voinut olla varma tiesikö hän oikeasti minne ollaan menossa. Jouduin sitten pian taas pysähtymään, kun katuvaloja ei alkanut kilometrien jälkeen kuulua, että missähän täällä mahdollisesti on bensa-asema, sillä kohta meillä on ongelma. Kyytiläinen vain mutisi että siellä se on kuha ollaan päästy kylälle.

 

Reilut kymmenen kilometriä matka joutui taas, kunnes horisontissa alkoi kajastaa himmeästi katuvaloja. "Jes!" - - Olo oli heti levollisempi, kun huomasi että täällä jossain on siis asutustakin. Ehkä. Katuvalot kuitenkin loppuivat kuin seinään eikä niiden varrelle jäänyt oikeastaan mitään olennaista. Häkellyin ja aloin nykiä jälleen uinahtanutta matkustajaa. Edessäpäin oli tienviitta, joka ilmoitti että tämä tie päättyy ja täytyisi valita nyt lähdemmekö oikealle vai vasemmalle. Hän vakuutti että reitti oli oikea, ja sanoi että tuohon suuntaan. Ihmettelin toki, sillä kyltti näytti takaisin Joensuuta kohti. Katuvalot alkoivat kilometrien perästä hohtaa taas, ja ajattelin että nyt saatamme jo olla lähellä, joten härätin kyytiläisen toistamiseen.

 

"Missäs me oikein ollaan?" - - En ehkä odottanut aivan tuollaista reaktiota, koska olin kuitenkin ajanut annettujen "ohjeiden" mukaisesti. Yritin muistella ohimenneitä kylttejä ja tienviittoja, ja epäilin että olemme Heinävaaran kylän tienoilla. "Eieieiie, me ollaan ajettu nyt ohi!." Niimpä tietysti, aloin hermostua jo, sillä edessäpäin ei siintänyt enää valoja, vain pelkkää pimeää. Kuljetettava oli sitä mieltä että piti kääntyä nyt takaisin, ja ainakin kymmenen kilometriä nyt oltiin huti menty. Trippimittari näytti jo 73 kilometriä viime tankkauksesta, ja aloin tivata bensa-aseman tarkkaa sijaintia. Tyyppi ei havainnoinut tarkalleen vieläkään missä olimme ja mistä bensaa saisi, mutta sanoi että vähän matkan päässä suoraan vain. Tovi siinä taas kului, kunnes saavuttiin risteykseen josta näkyi vähän matkan päässä olevan Seon valot.

 

Tuttu paikka siinä mielessä, mutta tuota kinttupolkua en todellakaan ollut tänne aiemmin tullut. Käskytin matkustajan nyt ryhdistäytymään, kerroin missä olemme tarkalleen ja vaadin häneltä hereilläpysymistä. Jatkoimme takaisin samoja jälkiä, katuvalot jäivät taakse samoin edes hieman tutuilta vaikuttaneet maisemat. Kymmenisen kilometriä lopulta oli kulunut, ja olimme saapuneet Kiihtelysvaaran kylälle. Tai jonnekin sinnepäin - - ja täpärästi hereillä pysynyt kyyditettävä pääsi turvallisesti kotiinsa nukkumaan. Nyt eikun äkkiä takaisin kohti Heinävaaraa ja ihanaa Seoa.

 

Matka tuntui lähes loputtomalta, ja edestakaisin ajellut maisemat alkoivat saada päähän pelottavia ajatuksia kauhuelokuvista, joissa ajettiin vain ympyrää eikä koskaan päästy etenemään. Viimein katuvalot palasivat hetkeksi ja Seo jäi taakse. Enää 25 kilometriä Joensuuhun ja elämän pariin. Tie oli pimeä ja sitä oli riittävästi, kaasujalka oli raskaampi kuin milloinkaan aiemmin. Päässä tykytti vain ajatukset värikkäistä mainoskylteistä ja katuvaloista, tutuista teistä joiden pintaa oli kuluttanut jo useita tuhansia kertoja.

 

Tie oli pimeä ja kyltit sen varsilla kovin harvassa. Nopeuden kasvaessa mukaviin lukemiin, taivaanrannassa alkoi siintää kaunis ja tuttu puna. Kaupunki, koti. Painajaismaiselta tuntunut aikamatka tuntemattomilla mustilla teillä oli jäänyt taakse. Enkä ajatellut palaavani enää sinne.