Iloisia kasvoja, onnesta sykkiviä sydämiä. Ihmiset, nuo tyhjät kalseat teokset, kulkevat pää pystyssä, tietoisina omasta kauneudestaan ja viehättävyydestään. He tapaavat toisiaan kaduilla, nauravat, puhuvat tyhjää ja yhdistyvät. He ovat erottamattomia, ei mikään maailman paha voisi uhrata heidän aidoista aidointa ystävyyttään. He luottavat, että pahan hetken tullen heillä on joku, johon turvautua. Kännykät, messengerit, sähköpostit, tulvivat onnea ja välittämistä, ne yhdistävät kaukana asuvat toisistaan, luovat harhanomaisia tunteita ja lopulta satuttavat. Nämä ihmiset eivät sitä tiedä vielä, mutta he tulevat tietämään. Vielä jonakin päivänä.

 

Eräänä päivänä minäkin huomasin että elämä on aivan jotain muuta kuin mitä se on tähän päivään saakka ollut. Nuo tunteet, niin vahvat, ihanat ja tuhoisat, ovat olleet jotain muuta kuin mitä olen niiden kuvitellut olevan. En luota itseeni, en siihen, mitä silmäni näkevät ja käteni koskevat. Luotan sydämeni ääneen, uskon, että se ei aja minua tuhoon tietentahtoen. Mutta kaikki muu, mitä ympärilläni on, on vain tulkinnanvaraista kulissia. Pieni tuntematon lämpö kaiken pimeyden keskellä saa jalkani kulkemaan eteenpäin. Niiden tietoinen ohjaaminen ei johtaisi mihinkään, tulos olisi aina sama. Toinen toistaan satuttavampia päiviä, ihmissuhde toisensa jälkeen lopullisesti menetetty.

 

Olen katsonut onnellisia ihmisiä sivusta. He luottavat itseensä ja arvostelukykyynsä, he eivät lannistu esteiden tullessa eivätkä muserru lopullisesti surun kohdatessa. He eivät vaella pimeydessä, heidän polkunsa ovat selkeät ja pehmeäksi tallotut. He kulkevat muiden heille muovaamia teitä, he uskovat muiden unelmiin ja elävät toisten elämää. Kaikki on niin helppoa, ei tarvitse vaivata päätä eilisen murheilla, voi tuudittautua tulevaisuuden hempeään kehtoon. Jos omat jalat eivät enää kanna, on aina joku, joku tarjoaa kyydin.

 

Onnelliset ihmiset kysyvät pilkaten, "miksi tuokin valittaa kurjuuttaan, mistä hän saa kaiken tuon energian vihan ylläpitämiseen ja katkerien kyyneleiden vuodattamiseen?" Katkeruus ja taustalla vaaniva epätoivo saavat heikoimmat pysymään omilla poluillaan, tarpeeksi kaukana Heistä, joista tullaan vielä puhumaan. Tarpeeksi kaukana, ettei Heidän tarvitsisi kuulla millainen maailma todellisuudessa on, ja kuinka kaikki se, mihin He ovat uskoneet, on pelkää valhetta.

 

Tämä on katkeruudesta heille, jotka ovat saaneet kaiken mitä ovat halunneet, joilla on joku, josta pitää kiinni, jota rakastaa ja palvoa. Myös heille, jotka ovat kasvaneet turvassa ja lämmössä, joille on kerrottu suloisia satuja siitä oikeasta, perheestä ja rikkaudesta sekä ikuisesta rakkaudesta. Keitä he ovat, jotka uskovat, että kaikki kääntyy aina parhain päin? Tai he, jotka uskovat, etteivät jää koskaan yksin? Tai ne, joille ei kukaan tule kääntämään selkäänsä, tai kertomaan, mitä hänen pitäisi olla? Katkeruus on suloisen ihanaa, ja ydistettynä kaikkeen edelliseen, kerrassaan henkeäsalpaavaa. Rosoisten polkujen kulkijat voivat vain odottaa, että heidän tiellensä osuu viitta, joka näyttää suunnan kohti helpompia reittejä.